Phantasm

Unen ja kuoleman rajamailla

Phantasm-elokuvat on mood, kuten nuoret ilmeisesti sanoo nykyään – tai jokin aika sitten. En tiedä voiko näitä elokuvia sanoa “hyviksi”. Näytteleminen on amatöörimäistä ja kankeaa. Vuorosanat on se mitä tarvitsee olla. Erikoisefektit on paikoittain sympaattisen kotitekoisia. Tarina on paikoitellen epäselvä ja oikeastaan aika hölmö. Mutta siinäpä se onkin. Näitä elokuvia ei katsota tarinan takia. Näissä on oma erikoinen tunnelmansa, joka nappaa mukaansa – tai sitten ei.

Phantasm – Yön kauhut julkaistiin 1979. Don Coscarelli ohjasi, käsikirjoitti, kuvasi ja editoi elokuvan ja näyttelijöistä suurin osa oli hänen ystäviään. Coscarellin isä sai tuottajan tittelin lopputeksteissä ja äiti auttoi maskeerausten, pukujen ja erikoisefektien tekemissä. Elokuvasta tuli kulttiklassikko joka sai neljä jatko-osaa joista uusin julkaisuun 2016 – samat näyttelijät edelleen samoissa rooleissa.

”The funeral is about to begin, sir”

Ensimmäisessä osassa Morningsiden hautausmaalla tapahtuu kummia. 13-vuotias Mike seuraa salaa isoveljensä kaverin hautajaisia ja näkee, kuinka pitkä ja pelottava hautausurakoitsija nostaa tilaisuuden jälkeen arkun takaisin ruumisautoon hautaamisen sijaan. Ja vielä melko kevyen näköisesti. Mike yrittää ottaa asioista selvää ja päätyy veljensä (ja paikallisen kitaraa soittajan jäätelömyyjän) kanssa keskelle kauhistuttava… hmm… interplanetaarista kääpiözombie-orjakauppaa? 

Juonella ei ole suuremmin merkitystä, mutta hahmojen kokemuksilla on ja sillä, selviytyvätkö he tästä painajaisesta. Elokuvista ensimmäinen onkin oikeastaan surrealistinen kokoelma irtonaisia kohtauksia, joilla Coscarelli halusi pelotella yleisöään. Pahat olennot vuotavat inhottavaa, keltaista verta. Irtonaiset sormet elävät ja muuttuvat ajan mittaa hyönteisiksi. Hopeinen lentävä kuula jahtaa ihmisiä mausoleumissa, kiinnittyy heidän otsaansa ja pureutuu näiden aivoihin, syösten verta poistoaukostaan komeassa kaaressa lattiamarmorille.

“Boooooyyyy…”

Phantasmin päähenkilö on 13-vuotias poika ja elokuva kerrotaan pitkälti hänen näkökulmastaan. Hän seuraa isoveljensä ystävän hautajaisia salaa sivusta, koska hän on siinä iässä, että kuolema, kuolevaisuus ja muut kiehtoo. Alussa haudanlepoon siunattava nuori mies oli kertoman mukaan tehnyt itsemurhan, mutta katsojalle kerrottiin heti, että kyseessä oli mystinen nainen, joka viettelee miehiä ja johdattelee ne hautuumaalle, jossa näille käy huonosti. Nainen viettelee elokuvan aikana kaikkia aikuisia miehiä, jotka välttyät kohtaloltaan viime tipassa. Miken isoveljellä, Jodylla on myös Plymouth Barracuda – Auto jonka kaikki miehet ilmeisesti haluavat. 

Mukana menossa on kitaraa soittava jäätelömyyjä ja isoveljen hyvä ystävä Reggie. Reggie on porukan aikuisin hahmo, eräänlainen jokamies, joka on valmis auttamaan ystäviään tiukan paikan tullen. Ensimmäisessä osassa hän on luotettava tukipilari, mutta jatko-osissa hänestä kuoriutuu comic relief ja toimintasankari.

Elokuvan mieleenpainuvin juttu lentäviä peilikuulien lisäksi oli tietysti Angus Scrimmin vakuuttavasti näyttelemä pitkä hautausurakoitsija – The Tall Man. Hän on niitä hahmoja, joiden ei tarvitse paljoa puhua. Riittää, että hän vain on ruudulla ja katsoo tuimasti kameraa kohti niin jää mieleen pitkäksi aikaa. Ilmeisesti hahmon liian pieni puku oli näyttelijän oma neronleimaus ja sehän toimi ja sai 193 cm pitkän näyttelijän näyttämään entistäkin pidemmältä.

Phantasm II – IV

Elokuva sai jatkoa yhdeksän vuotta myöhemmin, isompana, räjähtävämpänä ja ällömpänä. Universal Studios halusi katalogiinsa lisää kauhuelokuvia 80-luvun lopulla ja päätyi tuottamaan Phantasm-jatko-osan kolmella miljoonalla dollarilla. Summa oli Universalille sen vuoden pienin, mutta Phantasm-sarjalle suurin yksittäisen elokuvan budjetti. 

Universalin mukana olo oli Coscarellille kaksiteräinen miekka. Toisaalta elokuvalla oli nyt aiempaa isommat lavasteet ja näyttävämmät erikoistehosteet ja taattu elokuvateatterilevitys, mutta samaan aikaan Universalilla oli myös paljon vaatimuksia. Coscarelli halusi A. Michael Baldwinin jatkavan Miken roolissa, mutta Universal halusi ammattinäyttelijän hänen tilalleen. Studio ei myöskään halunnut elokuvaan ensimmäisestä osasta tuttua surrealismia, unikohtauksia tai takaumia vaan suorempaa tarinankerrontaa. Coscarelli käänsi elokuvan tyyliä lähemmäksi räjähtävää actioniä ja road trip-tarinaa. Kauhukohtauksissa on vaikutteita Evil Dead-elokuvista (Sam Raimin nimikin vilahtaa nopeasti ruudulla hautaustoimiston merkinnöissä).

Lavasteissa ja erikoisefekteissä on samaa loppukasarin gotiikkaa kuin myöhemmissä Elm Street-jatko-osissa. Efekteistä vastaavat Greg Nicotero ja Robert Kurtzman, jotka myöhemmin perustivat K.N.B. EFX-erikoisefektifirman. Elokuvassa nähdään myös ensimmäisen kerran Reggien käyttämä ikoninen nelipiippuinen haulikko.

Elokuvissa 3 ja 4 (Lord of the Dead ja Oblivion) Phantasm-sarja jatkuu road tripinä halki kuihtuvan Amerikan tyhjien kylien. A. Michael Baldwin palaa takaisin Miken rooliin. Universal ei enää suostunut levittämään elokuvia joten nämä elokuvat julkaisiin suoraan videolle. 

Phantasm 3:ssa Reggie tapaa matkoillaan nuoren pojan, joka on oppinut selviytymään yksin karussa maailmassa sen jälkeen kun Tall Man teki hänen vanhemmista zombieorjiaan. Harvinaista nähdä lapsihahmoa joka on oppinut käyttämään käsiasetta ja tekemään Yksin kotona-tyylisiä ansoja tappamistarkoituksena. Pojan lisäksi Reggie tapaa nunchuckuja pyörittelevään, Rocky-nimiseen naiseen, joka myös oppinut selviytymään. 

Kolmannessa elokuvassa myös selviää, mitä lentävien kuulien sisällä on. Neljäs taas valottaa Tall Manin taustaa hieman, mutta ei liikaa. Kolmannen lopussa Miken ja Reggien tiet erkanevat ja kaverukset matkaavat suurimman osan nelosesta erillään toisistaan ja kohtaavat Tall Manin painajaisia yksin. Ensimmäisessä osassa kuollut(?) veli myös kummittelee molemmille. 

Oblivion jäi itselleni vähiten mieleen. Montaa mieleenpainuvaa kohtausta ei elokuvasta löydy, mutta tarinan ja hahmojen kannalta ihan viihdyttävä osa. Loppu on erityisen lohduton.

”This guy’s not gonna leak all over my ice cream, is he?”

Erityismaininta elokuvien yhdelle päähenkilölle, joka nousee jatko-osissa sivuhahmosta keskeiseksi action-sankariksi. Reggie on piristävän erilainen sankarihahmo kaikessa tavallisuudessaan. Hän pukeutuu tavallisiin ruutupaitoihin. Hänen hiusrajansa on vetäytynyt niskan puolelle, mutta jäljellä olevat hiukset on niputettu poninhännälle. Hän on jäätelökärryn kuljettaja, joka vapaa-ajallaan soitteleen akustista kitaraa ja kirjoittaa lauluja. Hän on näppärä käsistään ja improvisoi tehokkaita aseita ja taistelee moottorisahan kanssa kuten Evil Deadien Ash Williams.

Jos jokin heikkous hänellä on, se on naiset. Reggie on vähän limainen creepy creeper kaikkia naisia kohtaan, jotka hän kohtaa ja koittaa kovasti päästä petipuuhiin näiden kanssa, mutta se kostautuu aina Reggielle. Usein nainen paljastuu Tall Manin syötiksi, joka koittaa pistää Reggien hengiltä.

Reggien näyttelijä on Coscarellin hyvä ystävä Reggie Bannister. Kuten arvata saattaa, nimi ei siis ole sattumaa vaan rooli oli kirjoitettu näyttelijälle suoraan. Bannister teki itse myös stunttinsa ja vaikutti usein siihen mitä hahmo sanoo ja miten tämä käyttäytyy kohtauksissa.

”Final game now begins”

Viides ja viimeinen osa, Ravager julkaistiin 2016 ja se on ainoa osa jota Coscarelli ei itse ohjannut, vaikka olikin muuten täysin teossa mukana. Elokuvan ohjauksesta, käsikirjoituksesta, editoinnissa ja erikoisefekteistä vastaa monitaiteilija David Hartman, joka sarjakuvamaista taidetta on nähty mm. Rob Zombien videoilla ja kansikuvissa. 

Elokuvan juoni on lähtökohdaltaan nokkela: Reggie on jo vanha dementiapotilas, jota Mike tulee vähän väliä katsomaan (…Mutta hänhän kuoli edellisessä elokuvassa?). Mike ei tunnu muistavan samoja seikkailuja vaan uskoo Reggien kokemusten olevan vain unta. Tämä asetelma toimii erittäin hyvin Phantasm-sarjan epäselvään tarinaan ja näky hahmoista vanhentuneina hoitokodin pihan penkillä on aidosti liikuttava. Digitaalinen, halpa kamera tekee kohtauksesta lähes dokumenttimaisen, mikä toimii kohtauksen eduksi.

Viides osa tuntuu aiempaa halvemmalta ja ensimmäistäkin osaa kotitekoisemmalta. Erikoisefetkit ovat pitkälti digitaalisia ja Hartman käyttää Ed Wood-henkeen myös stock-videoita osana tarinaa. Siinä missä ensimmäinen elokuva oli nuoren pojan kasvutarina ja kolme seuraavaa osaa sarjakuvamaista road tripiä, tämä viimeinen osa on enemmän apokalyptinen invaasio-elokuva, jossa jättimäiset hopeakuulat täyttävät taivaan ja tuhoavat kaupunkeja. Aiempien elokuvien hahmoja vierailee lyhyissä cameoissa ja Angus Scrimm on edelleen vakuuttava Tall Maninä. Hartman on selvästi suuri Phantasm-fani ja se innokkuus näkyy.

Elokuvan extroista selviää myös syy sille, miksi elokuva tuntuu välillä amatöörimäiseltä YouTube-videolta: Sen oli tarkoitus ollakin sellainen. Coscarelli ja Hartman lähtivät työstämään moniosaista web-sarjaa Reggien seikkailuista, mutta projekti paisui kuvausten edetessä kokonaiseksi, joskin hieman sekavaksi elokuvaksi. Tästä johtuen elokuvan ehkä parhaimmat kohtaukset päätyivät poistettuihin kohtauksiin, koska ne eivät palvelleet enää kokonaisuutta.

Samalla viimeinen osa oli myös paluu ensimmäisen elokuvan kengännauhabudjettiin ja kotitekoiseen elokuvantekoon. Tämän kun muistaa ja huomaa, miten hauskaa tekijöillä on ollut tehdessään tribuuttia omalle sarjalleen, viimeinen osa on oikein viihdyttävä ja inspiroiva päätösosa.

Angus Scrimm kuoli 89-vuotiaana, ennen elokuvan julkaisua, mutta kerkesi nähdä ensimmäisen raakaleikkauksen ja piti siitä kovasti.

Loppuyhteenveto

Phantasm on uniikki ja mielenkiintoinen kauhufantasiasarja, enimmäkseen yhden henkilön mielikuvituksesta. Lentävät hopeakuulat ja Angus Scrimmin näyttelemä Tall Man ovat mieleenpainuvia pahiksia ja tunnelma on veikeä yhdistelmä kuolleita aavikkomaisemia, goottilaista mausoleumia ja ällöttävää keltaista mönjää. Musiikki on aikakaudelle tuttua Goblin/Tubular Bells-kopiointia, kuten asiaan kuuluu. Teema toistuu jokaisessa elokuvassa ja jää varmasti mieleen.

Ensimmäisen elokuvan kampauksia ja viimeisen elokuvan digitaaliefektejä lukuunottamatta elokuvasarja on myös erikoisella tapaa melko ajaton. Toki, esimerkiksi nunchakuista pystyy arvaamaan, milloin elokuva on tehty, mutta yleistunnelma ei muutu ajan mukana. Katsoin kaikki elokuvat putkeen ja yllätyin jälkeen päin kun selvisi, millaisella aikavälillä kukin osa oli ilmestynyt. Pidän suuresti siitä, miten ensimmäisellä ja viimeisellä osalla on niin paljon samoja näyttelijöitä.

Suosittelen vahvasti Arrow Videon boksijulkaisua, jonka mukana tulee ylimääräinen levy täynnä extroja, paksu kirjanen täynnä infoa sekä yksi kappale tappavia hopeakuulia.