Pulse / Kairo (2001)

Vuosituhannen vaihde, millennium, tai y2k kuten me internet-käyttäjät sitä “coolisti” kutsutiin, oli mielenkiintoista ja jännittävää aika. Internet oli vielä yleistymässä kotitalouksiin. Chat-huoneet olivat uusi tapa kommunikoida ihmisten kanssa ympäri maailman ja internet-yhteydet jaksoivat jo kuljettaa tekstin ja kuvan lisäksi myös rakeista ja tökkivää webcam-videokuvaa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Kiyoshi Kurosawalla oli tästä maailmaa mullistavasta muutoksesta paljon sanottavaa. Osa siitä resonoi vahvasti vielä 23 vuotta myöhemminkin.

En ollut nähnyt elokuvaa aiemmin ja minulla oli vain hämärä muistikuva amerikkalaisesta uudelleenfilmatisoinnista, jonka olin nuorena katsonut. Olin nyt varautunut näkemään jotain tuon ajan japanilaiselle elokuvalle tyypillisiä, ihon alle meneviä kauheuksia, jotka olivat traumatisoineet nuoren Rusakon aikoinaan. Ringun videohäiriöinen tyttö hiukset kasvojensa edelle, tai Ju-Onin korisevat kummitukset ryömimässä kammottavasti portaita alas. Yllätyksekseni tällaisia in-your-face-pelotteluita Pulse ei tarjonnut vaan elokuva oli enemmän tunnelmallinen, psykologinen ja jopa yllättävän surullinen kokemus. Pelottavia ja puistattavia kohtauksia oli kyllä, mutta niillä oli enemmän yhteistä viime vuosien suttuisen, Analog Horror-tyylin kanssa.  Haamuihin ei missään kohti juuri tarkenneta ja tunnelma luodaan ahdistavalla ja painostavalla digitaalisella äänimaailmalla, kuitenkaan käyttämättä kertaakaan äkkinäisiä kovia ääniä. 

Kuinka rakennetaan kielletty huone?

Elokuvan hahmot päätyvät yksitellen mystiselle internetsivulle, joka näyttää vierailijalle hämmentävää, vaikeaselkoista webcam-kuvaa muista ihmisistä pimeissä huoneissa. Lisäksi ihmiset päähahmojen ympäriltä alkavat katoamaan yksi kerrallaan, jättäen katoamispaikkaansa vain kammottavan tumman tahran. Aivan kuten Ringun televisiot, myös tämän elokuvan tietokoneet osaavat käynnistää itsensä kun ihmiset kääntävät niihin selkänsä. Elokuvassa on pelottava kohtaus, jossa modeemi yhdistyy itsestään nettiin (pitäen sen nostalgisen, unohdetun yhdistämismelun). Erikoista, miten pelottava tuo ajatus on elokuvassa, vaikka nykypäivänä on ihan normaalia olla jatkuvasti yhteydessä. (Ja aivan normaalia että mun iMac heräilee itsestään öisin…?)

Itsemurhan kautta katoavat ihmiset jättävät usein jälkeensä ohjeet, kuinka rakennetaan “kielletty huone”. Tapahtuman huone ja sinne jäänyt tumma varjotahra, eristetään. Oven pielet ja ikkunat teipataan umpeen punaisella teipillä. Mystinen internetsivusto näyttää joskus kuvaa näiden huoneiden sisältä. Jos joku poistaa teipit ja astuu huoneeseen, sisään, hän voi kohdata siellä aaveen. 

Paljon elokuvasta perustuukin tähän uteliaisuuteen mennä sellaiseen huoneeseen. Päästäkseen sisälle on revittävä selkeät varoitusteipit pois. Kukapa ei joskus olisi uteliaisuuttaan sukeltanut vapaaehtoisesti internetin syövereihin kaiken maailman kiellettyihin huoneisiin, joissa käyntiä on myöhemmin katunut. Yksi elokuvan nuorista päähenkilöistä hankkii kotiinsa tietokoneen ja internet-yhteyden osaamatta kuitenkaan selittää miksi teki niin. “Koska muillakin on”, hän kohauttaa olkapäitään. Asentaessaan internetiä Kawashima joutuu useasti klikkaamaan virheitä ja varoituksia päästäkseen eteenpäin. Kone löytää itsestään karmivalle sivustolle ja näyttää maistaisia omituisista näyistä ennenkuin kysyy vielä yhden kyllä/ei-kysymyksen:

Haluatko tavata aaveen?

Kurosawa kertoo Arrow Video-julkaisun extroissa, että halusi tehdä erilaisen kummitustarinan, joka poikkeaisi tyypillisistä japanilaisista kummituksia. Tyypillisesti japanilaiset aaveet liittyvät kaunaan ja kaltoinkohteluun ja ne esitetään useimmiten Ringu-tyylisinä, valkopukuisina kostajina (onryō). Kurosawa oli jo ennen Ringun ilmestymistä halunnut tehdä elokuvan, jossa tuonpuoleisen olennot muistuttaisivat enemmän alienien invaasiota. Kurosawa kertoo haastettelussa saaneensa juuri Ringusta inspiraation tehdä saman tyylinen kauhuelokuva, mutta television paikalla olisi toinen teknologia. Aiempi idea kuolleiden henkien invaasiosta yhdistyi uuteen inspiraation palaseen ja siitä syntyi Pulse.

Pulsen aaveet ovat mustiin pukeutuneita, tavallisen näköisiä, joskin sumeaina nähtäviä ihmisiä, mikä poikkeaa tyypillisestä onryō-haamun kuvauksesta. Heidän taustojaan ei tiedetä. Heidän kuolemaansa ei selvästi liity kaltoinkohtelua tai kaunaa. Kuoleman säännötkin ovat hieman epäselvät, minkä Kurosawa itsekin myöntää haastattelussa. Kaikkien ei elokuvassa tarvitse edes kuolla liittyäkseen haamujen joukkoon. Jotkut hahmoista vain katoavat tyhjyyteen. Onko se jopa parempi liittyä haamujen joukkoon ja jatkaa olemassaoloaan henkenä sen sijaan, että vain katoaisi ja lakkaisi olemasta?

Toinen Kurosawan inspiraatio elokuvalle oli 60-luvun Kärpänen-elokuva. Elokuvassa kissan teleporttaustesti menee pieleen ja kissa katoaa. Mutta lakkasiko se olemasta? Tämä kohtaus jäi ohjaaja Kurosawan mieleen kummittelemaan ja palasi vuosikymmeniä myöhemmin osaksi Pulsen keskeisiä kysymyksiä. 

Yksi seikka tekee kuitenkin japanilaisesta aaveesta erityisen myös tässäkin elokuvassa verrattaen länsimaisiin elokuvakummituksiin: Aaveet liikkuvat yleensä hitaasti. He kurkistavat nurkkien takaa paikoillaan. Kurosawa sanoo, ettei pidä Hollywoodin “räjähtävistä” kummituksista jotka juoksevat kohti. Tästä yleensä olen itse samaa mieltä. Jotain puistattavaa siinä on, kun aave lähestyy hitaasti jostain kaukaa. Pulsen tunnetuin aave nähdään ensimmäisen kerran puoliksi varjossa, mistä tämä lähestyy kuin hidastetussa filmissä omituisin, melkein uivin liikkein. 

Kuolema oli ikuista yksinäisyyttä

Elokuvan pääteemoja ovat yksinäisyys ja eristäytyminen. Ihmisten siirryttyä etäkommunikointiin, puheluihin ja verkkochateihin, jotain jää ihmisyydestä puuttumaan ja muutumme itsekin aaveiksi toisillemme. Pystymme vuorovaikuttamaan muiden kanssa internetin välityksellä aivan uudella tavalla, mutta emme kuitenkaan ole täysin läsnä. Eteenkin elokuvanteon aikana oli paljon keskustelua tällaisen vuorovaikutuksen vaikutuksesta. Oletuksena oli tietysti, että internetin käyttäjät ja siellä keskustelevat ihmiset ovat lähtökohtaisesti yksinäisiä ja kaipaavat seuraa. Samoihin aikoihin hikikomori-ilmiö oli kasvamassa ja ihmiset eristäytyivät pieniin huoneisiinsa ja elivät vain internetissä. 

Tämä on myös Pulsen aaveiden potentiaalinen perimmäinen motiivi. Kuolema on yksinäistä ja he haluavat löytää ihmisiä, joiden kanssa jakaa yksinäisyytensä. 

Yksinäiset ihmiset taas päätyvät haamuiksi, etsiessään internetistä ystäviä jakamaan elämänsä. 

Katsoja saa päättää onko elokuvan loppu onnellinen vai ei.

Loppuyhteenveto

Kurosawan Pulse on hidas, tunnelmallinen ja surullinen elokuva internetistä, eristäytymisestä ja yksinäisyydestä. Elokuvassa ei varsinaisesti tapahdu paljoa, mutta itse huomasin sykkeen nousevan korkealle useassa kohtauksessa silkasta odotuksesta. Toisin kuin esimerkiksi Kaunassa, tuo jännite ei aina purkaannu. Näytteleminen ja dialogi on melkein kaurismäkeläisen suoraa ja vähäeleistä. 

Ainakin itselleni elokuva oli myös nostalginen. Isot harmaat tietokoneet cd-asemineen. Modeemin kovaääninen yhdistymislaulu ja uuden internetin viehätys. Ryosuke Kawashima, elokuvan yksi nuorista päähenkilöistäkin muistutti teini-ikäistä Rusakkoa havaijipaidassaan ja ylikasvaneessa Nick Carter-hiustyylissään. 

Kaiken kaikkiaan, hyvä  ja tunnelmallinen elokuva, joka pistää miettimään internetin mahdollistamaa yhteyttä muihin, ja mitä me annamme itsestämme pois sen yhteyden muodostamiseksi. 

Parasta leffassa:

– Uniikki tapa esittää kummituksia

– Ajaton, erikoinen soundtrack

– y2k-nostalgia