Vuosituhannen vaihteessa oli lyhyt buumi tehdä uusiksi vanhoja, mustavalkoajan klassikoita nuorekkalla, erikoisefektien täyteisellä Hollywood-tyylillä. Näihin aikoihin ilmestyi uusintaversioita mm. The Haunting, House on the Haunted Hill ja pari vuotta myöhemmin House of Wax. Niiden välissä oli mieleenpainuvalla kollaasijulisteella erottunut Thirteen Ghosts – Tai THIR13EN GHOSTS, koska 90-luku ei vielä ollut kuollut lopullisesti.

Elokuvassa rikas kummitustenmetsästäjä testamenttaa rahapulassa elävälle yksinhuoltaja-veljenpojalleen tämän jättimäisen, kummallisen kotinsa. Veljenpoika perheineen (sisältäen lapsenvahdin) menevät katsomaan uutta kotiaan, mutta he jäävät jumiin talon sisälle. Pian selviää, että sedän kummitusjahdit olivatkin täyttä totta ja talon kellarikerroksessa on 12 vangittua haamua, joiden sellien ovet avautuvat yksi kerrallaan itsestään.

Käsikirjoitus-puolella päivitys on hyvin pitkälti onnistunut. Juoni on pääpiirteiltään sama kuin alkuperäisessä. William Castlen 1960-vuoden elokuva perustui gimmickiin, jossa kummitukset näytettiin “Illusion-O-vision”-tekniikalla. Katsojat pystyivät näkemään haamut valkokankaalla erikoisten 3D-laseja muistuttavien lasien läpi. Tämäkin idea on tässäkin versiossa mukana ajankohtaan sopivalla teknologia-twistillä.

 

 

Tässä kummitusjutussa koti ei ole se tuttu viktoriaaninen kartano, vaan eriskummallinen, mekaaninen, moderni rakennus, jonka sisäseinät ovat enimmäkseen lasia ja nekin on kirjoitettu täyteen latinankielisiä loitsuja. Tuntuu kuin hahmot kävelisivät isoon koneeseen jossa raskaat hammasrattaat avaavat ja sulkevat ovia. Lavasteet ovat upeat designiltaan ja toteutuksellaan, hieman kornilla 2000-alun tyylillä tietysti. Tälläista elokuvaa ei olisi minään muuna ajankohtana tehty näin. Ilmeisesti lavasteiden takana oli yli 100 ammattilaista suunnittelemassa ja rakentamassa. 

Alkuperäisessäkin versiossa jokaisella haamulla oli oma persoonansa ja taustatarinansa. Tässä sama idea oli tehty paljon isommin ja näyttävämmin. Kaikilla kolmellatoista haamulla on oma, mielenkiintoinen look ja lempinimi. Jokaiseen designiin on selkeästi käytetty paljon ajatusta ja kulisseissa hahmoille on luotu taustatarinat. Nämä ei elokuvassa käy ilmi, mutta kerrotaan mm DVD-julkaisun ekstramateriaaleissa.

Haamujen maskeeraukset ja muut erikoisefektit ovat Greg Nicoteron, Howard Bergerin ja Robert Kurtzmanin käsialaa. Haamujen ulkonäöt vaihtelevat laidasta laitaan. Joku on oksettava, toisella on keho lävistetty rautatienauloilla, yksi on pelkkä kävelevä torso ja joku näyttää siltä, että voisi soittaa Lordissa. 

Suuri harmi, että KNB:n hienot ja karmivat designit jäävät epileptisen välkkymisen ja levottoman nopean leikkauksen alle piiloon. Toisenlaisella valaistuksella ja hienovaraisemmalla kameratyöllä kammotuksista olisi saanut oikeasti karmivia. Toisaalta, ne jäivät näinkin katsojien mieliin ja elokuvalla on oma fanikunta edelleen. 

Vaikka elokuvassa on kivasti verta, kirosanoja ja muutama karu näky niin kokonaisuus tuntuu välillä jopa lastenelokuvamaiselta. En tiedä, onko sen yliampuva juoni (ja kestosuosikki Matthew Lillardin läsnäolo), jotka tuo elokuvaan Scooby-Doo-tunnelmaa. Joka tapauksessa, suosittelen elokuvaa ihan siistien kummitusten, erikoisten lavasteiden ja kahden hauskan repliikin takia. 

3 asiaa joista tykkäsin:
– Vaikka nautin enemmän kliseisemmistä kummitustaloista, tämän talon design oli uniikki ja erikoinen, eikä vastaavaa ole nähty muualla.
– Haamujen designit on upeat.
– Virkistävää että elokuvan päähenkilö ei ollut sankari tai final girl vaan Tony Shalhoubin näyttelemä yksinhuoltaja/perheenisä. Sellainen perus-iskä eikä mikään badass pehmeän kuoren alla.