Skinamarink: Analogikauhua isolle näytölle

Skinamarink on hyvä esimerkki siitä, miksi mielestäni viiden tähden arvointisysteemi ei toimi. Jos luen viiden tähden arvosteluita, joissa Skinamarinkia hehkutetaan rohkeaksi, erilaiseksi ja ainutlaatuiseksi kauhuelokuvaksi joka näyttää miten vähällä voi pelottaa katsojaa, olen kaikesta samaa mieltä. Jos luen yhden tähden arvosteluita, joissa elokuvaa haukutaan halvaksi, amatöörimäiseksi ja tekotaiteelliseksi, tai tylsäksi koska siinä ei tapahdu mitään, olen myös samaa mieltä. Molemmat arviot pitävät paikkaansa, mutta Skinamarink ei missään nimessä ole kolmen tähden keskiarvo näistä.

Skinamarink ei ole perinteinen elokuva. Siinä ei seurata kaunista päähenkilöä hienosti valaistuissa lavasteissa läpi kaavamaisen kolmen näytöksen käsikirjoituksen. Se on enemmänkin kokeellinen taide-elokuva. Puolitoista tuntia kestävä kokemus, joka jäi ainakin itselleni vahvasti mieleen. Ei niinkään juoni tai repliikit vaan se epämukava tunne.

Juoni on epämääräinen. Kaksi lasta (4-vuotias Kevin ja 6-vuotias Kaylee) heräävät myöhään yöllä kotonaan kun heidän kodistaan katoaa kaikki ikkunat. Lapset ovat niin pieniä, etteivät osaa vielä kyseenalaista tai pitää tätä kummallisena. Muita kummallisia asioita tapahtuu ja jokin on läsnä. 

Tarina on kuvattu hyvin omalaatuisella tavalla. Kuva on epäselvää ja rakeista, kuvakulmat omituisia ja kohtaukset on valaistu lähinnä televisioruudun valolla. Kenenkään kasvoja ei kunnolla näytetä vaan hahmot ja tapahtumat tuntuvat etäisemmiltä kuin yleensä elokuvissa. Tästä syntyy erikoinen tunne, että katsoja vain seuraa tapahtumia voimattomana. Äänimaailma koostuu epäselvistä repliikeistä, analogista surinoista ja taustalla soivista public domain-piirroselokuvista. 

Lapsuus ja nostalgia on vahva teema elokuvalla. Se on kuvattu ohjaajan omassa lapsuuskodissa ja siinä näkyy paljon hänen omia vanhoja lelujaan, joista mieleenpainuvin on pimeydessä hymyilevä Fisher Price lelupuhelin. Ohjaaja Kyle Edward Ball muuttaa taidokkaasti lapsille suunnatut lelut ja piirretyt pelottaviksi asioiksi hyvin vähällä. Yhden public domain-piirretyn “The Cobweb Hotel” tunnistin nähneeni itsekin lapsena ja muistan pelänneeni sen apinan näköistä hämähäkkiä, joka yrittää syödä söpöjä kärpäshahmoja. Elokuvan nimikin on väännös jostain vanhasta lastenlorusta, jonka Ball löysi selaillessaan public domain-arkistoja.

Piti siitä tai ei, Skinamarink on erittäin omalaatuinen, uniikki kokemus kauhuelokuvana. Se on samalla myös hyvin inspiroiva indie-elokuvantekijöille. Tällaisen voi saada aikaan 15,000 dollarin budjetilla ja lapsuudenkodista löytyvillä asioilla, jos vain on tarinaa kerrottavana. Suosittelen tätä vahvasti, jos et ole jo nähnyt sitä.